Tämän tekstin päätän kirjoittaa Jyväskylän Karaokeharrastajien uuteen syyskuussa 2018 ilmestyvään jäsenlehteen

Olen Raija, karaokelaulajaksi syntynyt, Saarijärven kylähullujen sukua, suoraan alenevassa polvessa. Laulu-urani alkoi 4-vuotiaana. Taskurahoja oli kauppiaan tyttären ansaittava pienestä pitäen. Ensimmäiset keikat tein Saarijärven Esson rakennustyömaalle. Huvitin työmiehiä biileissä ”Raija Rööperin kukka” ja ”Ce si bonn”, jonka esitin itsekeksimälläni ranskan kielellä. Isän Reino-kaveri sai maksaa lauluesitykseni autokyydillä, jonka pituuden määrittelin esityksen vaativuuden mukaisesti. Koivumäen kansakouluaikana ihailin luokkakavereiden yksinlauluesityksiä. Pidin kavereita neroina, koska he kehittelivät lauluihinsa erilaisia sävelmiä. Minä sen sijaan lauloin ”Männikkömetsät ja rannikkoraidat” aina samalla ykstoikkoisella nuotilla. 

Vasta myöhemmin minulle selvisi, että nämä lauloivat ns. nuotin vierestä. Yritin pari kertaa pysyä lapsikuorossa opettajan mieliksi. Ei siitä mitään tullut. Olin liian omapäinen oppija. Muistan äitini hävenneen sitä, kuinka Raijan kirkas ääni raikuu kirkossa muitten kuorolaisten yli. Urani urkeni lukioaikana, kun sain pääroolin teiniteatterin musikaaliin ”Kahdeksikko”. Esitykset saivat siinä määrin huomiota, että lisärooleja oli tulossa. Opiskelut ja perhe katkaisivat lauluharrastukseni ja veivät toisaalle, kunnes muutin työn perässä Jyväskylään. Uusi työnantajani tarjosi minulle työtä musiikin opettamiseen. Otin työn rohkeana vastaan. Ylpänä muistelen tätä aikaa; saimme yhdessä opiskelijoiden kanssa kehitellä ihan uusia musiikin oppimis- ja opettamistapoja. Toinen onnenkantamoinen oli tulossa, kun luin jostakin lehdestä Sisä-Suomen karokekilpailuista, jotka pidettäisiin Suonenjoella. Tapahtuma olisi siinä määrin kaukana, että voisin osallistua kisaan tuntemattomana. Kisapaikalla tapasin Arjan ja Tuomon. Siitä se alkoi, karaokeharrastus. Arjan motivointipuhe ja kisamenestys ranskankielisellä biisillä nostivat itseluottamukseni. Lisäksi Tuomoa kiitän innostamisesta ja hyvästä miksaamisesta. Olen tästä joukosta löytänyt useita kavereita ja jopa ystäviä. Meitä yhdistävät kavereiden vilpitön kannustaminen ja tieto siitä, että jokainen on aloittelija omalla tavallaan. Tässä lajissa on vain voittajia. Pysyn Jyväskylän Karaokeharrastajien joukossa. Innostan itseäni ja muita oppimaan uusia biisejä. Verestelen kielitaitoani. Nyt kun 40-vuotinen urani puhetyöläisenä on ohi, voin ylpeänä huomata, miten monipuolisesti karaokeaulaminen on tukenut ääntäni. Ääni ei rahise eivätkä nivelet nahise. Tässä joukossa on aina hauskaa - lauletaan ja tanssitaan yksin, kaksin ja yhdessä.

Penkkari- ja ylppärimuistelua

Me onnelliset koulun pihassa keväällä 1968..

Nyt kun riemuylioppilasjuhlat ovat ohi, alan selvitä maanpinnalle laskeutumisessa. Koulumuistelot löytyvät useista päiväkirjoistani. Kuvia sen sijaan en ole kirjoihini liittänyt. Minulla ei ollut tuolloin kameraa, enkä albumistani voinut kuvia irrottaa. Nyt kuitenkin minulla on joitakin digikuvia blogiini.


Those were the days

Pekka ja Raija RUK:n juhlissa Haminassa 1969.

Penkkarit keväällä 1968. Raija oikealla kuvassa pukeutuneena Fatimaksi.

Penkkariajelulle lähdössä ruokasalin ikkunan kautta kuormurin lavalle.

Riemuylioppilas Raija

Hurahti vuosi ja lähes puolitoista, kun taas muistin blogini. Täytynee tehdä pienoinen parannus. Nyt onkin hyvä aloittaa uusi elämä, koska tämän tekstin sain kyhätyksi riemuylioppilasjuhlia varten. Olen toki tehnyt aika ahkerasti Facebook-päivityksiä, mutta anteeksi, eivät ne voita tätä kirjoittelua.


50 vuotta sitten sain valkolakin Saarijärven yhteiskoulusta. Riemuylioppilasjuhlat huomenna. Luen nyt yökaudet päiväkirjojani ja yritän saada tolkun kehittämästäni salakirjoituksesta kirjoittaakseni 60-luvun ajankuvan blogiini. Huippusalaisia julkaisujani löytyy parikymmentä erilaista. Lauantaisen koulukaveritapaamisen innoittamana tämä tuli mieleeni...

Ja omena puolitettiin jouluaattona veljen kanssa. Viinirypäleistä eikä banaaneista ollut aavistustakaan. Lumisateista näköradiota ihmeteltiin illat pitkät Paavon Sähkön ikkunassa. Minä pääsin joskus liikkeen sisällekin katsomaan jotakin valmiiksi naurettua amerikkalaista elävääkuvaa, koska kummisetäni oli kaupan osastonhoitaja. "Yks tavallinen Virtanen"-eläväkuva käytiin Pullistuksen voimistelusalissa katsomassa kahdesti yksistään siitä syystä, koska sen alkukuvissa nähtiin Paul Ankan Linnanmäen vierailu. Tästä me tytöt opeteltiin pyörtymään vastaavanlaisen tilanteen varalle. Osoittauduin mestaripyörtyjäksi, hallitsin verenpaineen pikaisen laskemisen. Itkimme Mykkäsen tyttöjen kanssa viikon, kun luimme Ajan Sävelestä, että Kai Lind oli saanut esiintymiskiellon jonkun onnellisen alaikäisen tytön pussaamisesta. Kun ensimmäiset ulkomaalaiset, ranskalaiset kesävierasnuoret saapuivat Kalmariin, heidän ihonväriään kummasteltiin Kukonhiekassa. Heidän kieltään ihasteltiin ja alettiin tykkäämään Piaffista. Jotkut uskalsivat kokeilla keskustelemista koulussa opitulla englannillaan heidän kanssaan. Ei siitä mitään selvää saanut. Eivät ne ranskalaiset osanneet senkään vertaa kuin me. Minä sentään hallitsin englannin ääntämisen - ainakin omasta mielestäni, olinhan yökaudet kuunnellut pohisevaa Radio Luxemburgia äidiltä salaa. Kehittelin Beatlesin Hard days nightiin omat sanat, jotta osaisin leuhkia Mykkäsen tytöille beatlestaidoillani. Minulla oli ihan oma foneettinen järjestelmäni. 

Ei se 60-luku mitään kulta-aikaa ollut. Ainoastaan nuorisomusiikki oli jotain, mitä kaipaan. Onnekseni saan nyt verestellä englanninkielisten iskelmien osaamistani Jyväskylän karaokebaareissa. Logaretmeista sen sijaan ei ole haisuakaan. Neliöjuurenkin opin kinkkaamalla, omalla järjestelmälläni, Mykkäsen autokorjaamon pihassa. Opetin sen myös Lealle ja Eevalle, jotka pitivät tämän jälkeen minua nerona. Tänään juhlapäivänämme tukka on vielä päässä, mutta ihan valkoinen. Ei tietoakaan kaljuudesta, vaikka joka lauantai Eeva tupeerasi sen kovaksi keoksi. Hips hops! yks hammas puuttuu. Liikakiloja ei ole tullut, vaikka ihanaa sokeria sai syödä mielin määrin. Lea oli kerran kokeillut jotakin sakariinia, mutta havainnut sen pahanmakuiseksi. Läski eikä voi maistuneet eikä kukaan onnekseni saarnannut terveellistä ruokavalistusta. Porkkanoita ja puolukoita sen sijaan riitti kesät talvet. Koivumäen koulun matovelli ei maistunut. Tillilihasattumat mällystettiin palloiksi ja liimattiin pulpetin pohjaan. Yhteiskoulun kouluruokailuun kotoa saaduilla rahoilla ostettiin äidiltä salaa Paavonseudun kangaskaupasta jäännöspaloja. Näistä kyhättiin kellohameita, jotka pönkötettiin perunajauholla tärkätyillä alushameilla siinä toivossa, että Kukonhiemassa kävisi viuhka. Kyllä se kävikin, hallitsinhan muotitanssin, jiven. Iineksen kemikalikaupasta ostettiin ruokarahasäästöillä hairuppia ja makeuppia. Aiju joutui harmiksemme pari kertaa polttamaan ripsivärinsä, koska sen äiti ei suvainnut maalaamista. 

Tänään juhlapäivänäni lapseni pitävät äitiään kuitenkin hyväosaisena, koska se kävi koulut siinä riiauksen ohella. Ihmettelen muuten itsekin, että sain valkolakin heti ensyrityksellä. Ylpeänä kannan sitä huomenna maailman mukavimpien koulukavereitteni ja uusien Saarijärven ylioppilaiden kanssa. Jään kaipaamaan purkutuomion saanutta, rakasta yhteiskouluvainaata ja niitä opettajia, jotka näkivät hulluuteni ja lellivät minua. Kiitos niistä kympeistä, jotka annoitte Raijalle juuri oikeista aineista.

Mökin pihassa, Tellervon antama kukkakumppu kädessä.

Tellen kortti.

Riitan tekemä harjoittelukampaus. Olen huipputyytyväinen. En  usko omakseni.

Saarijärveläisen kampaajan lopputulos. Niin hieno. Olen tyytyväinen.

Kiitos Telle, kun muistit.