Nostalgiaa1

Juhani johdattelee joukot uusiin korkeuksiin.

Hopeaseppä Pekan kainalossa.

Lahden Pikku-Veskulla iltahämärässä maataidetta tekemässä.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Pikku-Vesijärvi

Picnic-ohjaustuokio Forum Romanumilla.
Teollinen muotoilija-opettajakokelas Tom saattaa ryhmän antiikin Rooman jäljille.
Forum romanum

Tästä rakkaat kollegat ja jo eläkkeellä olevat tuttavat ovat varoittaneet. "Nyt sinustakin tulee ärsyttävä vanhan kaivaja ja nuorten neuvoja." En ihan vielä tiedä, mitä he tällä tarkoittavat. Kun on vapaalla ja on aikaa, voi muistella omaa työuraakin. Olen aika monelle toitottanut ensimmäiseksi kuulumisekseni: "Kyllä kannatti olla töissä 40 vuotta." Tämä saattaa suututtaa niitä, joilla ei ole töitä. Mutta, miksipä en voi olla tätä mieltä, koska totta se on. Hyvä tuuri ja kollegat sekä oikeat työt ja työnantajat ovat tämän mahdollistaneet. Pitkät äitiyslomat eivät ole kuuluneet etuoikeuksiini. Tätä on puolestaan kompensoinut neljä tervettä lasta ja huolehtiva aviomies.

Nyt vapaat päiväni ovat siivouksessa edenneet valokuvien järjestelyyn. Tätäkin olen odottanut useita vuosia. Projektini alkaa dioista, joita on kertynyt tuhansia. Tapani mukaan olen ne vuosien saatossa järjestellyt diasalkkuihin ja -koteloihin. Opetin Hämeen ammattikorkeakoulussa ja Lahden muotoiluinstituutissa vuosikaudet tuotesuunnittelua sekä kulttuuri- ja taidehistoriaa. Sidoin sisällöt aina kuviin ja kuvauksiin käyttämällä kahta projektoria samanaikaisesti, joten kuvia tarvittiin. Nyt eletään digiaikaa, joten varusteet ovat pienentyneet ja laitteiden synkronisointi helpottunut. 

Mitä ihmettä teen tuhansille dioilleni? Katselu vaatii hämärätilan ja annoin Eevalle projektorini hänen valoprojektiinsa viime vuonna. Yritin ensin itse digitalisoida dioja omalla turhakelaitteellani, mutta kuvien laatu oli ihan surkea ja touhu vei liiaksi aikaa. Sain Villen Kuvasta hyvän tarjouksen, joten vein sinne 200 diaruutua uudelleenkehitykseen. Kallistahan tämä on, mutta menköön. Sain eilen kuvat, joten tässä julkaisen niistä neljä. Olen laatuun erittäin tyytyväinen. Suosittelen yritystä ja sen palvelua.

Nostalgia1-osassa julkaisen kuvia työurani huippuvuosilta 1989.-1991. Tällöin aloitin työt Lahden Muotiluinstituutissa. En jaksa luetella pitkää listaa siitä, mitä kaikkea ohjasin. Siihen aikaan käytettiin vielä vahvasti käsitettä "opettaa", joka tätä aikaa muistellessani tuntuu oudolta. Nyt ajattelen toisin: ohjasin, annoin tapahtua, suunnittelin mahdollisuuksia, pidättelin, nautin, analysoin, arvioin, kehittelin käyttöteoriaani...mutta aina yhdessä opiskelijoitten kanssa. Sain liikanimen "vääpeli", koska pidin ohjat aina omissa käsissäni. Rakkaat kokelaat muistattehan? 

Näitä kuvia katsellessa tulee haikea olo. Miksi en saanut jäädä tähän pestiin? Tunnen edelleenkin siinä onnistuneeni. Kohtalo ja Opetusministeriö sen tekivät - siirsivät lahtelaisten vastustuksesta huolimatta koulutuksen Jyväskylään. Tämä oli toinen onnenkantamoinen työurallani. Saatan siitäkin kirjoittaa joskus.

Minun piti kertoa jotakin valitsemieni kuvien nostattamista muistoista ja mielikuvista. Asiaan...Olen ylpeä, koska muistan kuvissa olevien nimet. Toistamiseen huomaan sen, että mieluisa muisto säilyy. Ensimmäisenä ajatuksena tulee esiin vapaus valita useita erilaisia työtapoja. Ihmeellistä, miten monet kuivatkin teemat kääntyvät kiinnostaviksi sopivaa metodia käyttämällä. Tässä en halua mestaroida, koska opiskelijat ovat aina olleet ideoinnin pääroolissa. Ope määrittelee tavoitteet ja noudattaa opsia. 

Kuvien viitoittamia teemoja en muista. Voin vain arvailla, että ensimmäisessä kuvassa ohjaajana on Lemmikki-elokuvaohjaaja, joka oli ryhmämme vuorovaikutusosaaja. Juhani-diplomi-insinööri etsii kiipeilykuvassa itselleen paikkaa ja roolia. Toisen kuvan hopeaseppä Pekka ("Kuikka") oli myös opettajakollegani. Tämä asetelma oli muotsikassa ihan luonnollinen, koska oman talon tuntiopettajat passitettiin omaan opettajankoulutukseen. Onnekseni näin. Tämä lisäsi joukkoomme taidealan koulutettavia ja ns. hyviä tyyppejä. Joskus jotkut vieraat epäilivät, että uskottavuuteni kärsii siitä, kun koulutan oman talon väkeä. Pidin tätä kuitenkin ns. kotikenttäetuna. Saimme tehdä omaa työyhteisöä kehittäviä projekteja, joissa kaikki olivat sata lasissa mukana, joskus jopa kilpailuhengessä. 

Kolmennessa kuvassa teemme maataidetta Pikku-Veskulla. Arja Häkkä päätti järjestää oman sormiharjoittelunsa täällä. Jokainen Arjan organisoima ryhmä teki oman maataideteoksensa, jonka kuvasimme ja analysoimme. Muistelen, että yhteinen analysointimme oli kaikissa sormiharjoitteluissa kiinnostavin hetki, jossa jokaisen ole vuorollaan vastattava heuristisiin tehtäviin, joita olin kehitellyt palautteenannon pohjaksi. Tässä ryhmämme kehittyivät mielestäni erittäin taitaviksi ja rohkeiksi. 

Alimmaisen kuvan muistelon yhteydessä vierähtää kyynel silmäkulmaan. Tätä eniten jäin kaipaamaan siirryttyäni Jyväskylään. Teimme muotsikassa joka kevät leirikoulun milloin minnekin joko ulkomaille tai lähimaastoon. Opiskelijat suunnittelivat sisällöt ja kaikki mahdolliset toimet rahoituksesta lähtien. Sanottakoon, että Jyväskylässäkin olemme voineet tätä toimintaa jatkaa, mutta vähemmän. Leirikoululla oli aina jokin teema. Kuvassa Tom on omalla vuorollaan selvittämässä antiikin Rooman rakennuskultturia. Rooma-leirikoulun teema oli, "Sellaista oli elämä antiikin Roomassa". Tomin ideana oli kaikessa käyttää antiikin työtapoja. Harjoituspiirrokset ja ideoinnit raapustettiin ukkovarpaalla hiekkaan. Minun kontollani oli kajauttaa amfiteatterissa Ciceron tekstiä latinaksi. Myös togan solmimisen taidon olin opetellut pukuhistoriaa opettaessani. Autenttisuus oli kaikissa sormiharjoitteluissa peruslähtökohta.

Nyt lopetan uramuistelot tältä päivältä. Huomaan taas sen, että jos johonkin paneudun, en muista syödä. Olen keskittymisen maailmanmestari. Tästä on muutakin kuin hyvää näyttöä. Ulkona on lähes 10 astetta lämmintä. Nyt lenkille. Hitto, että nautin tästä vapaudesta.